Huomenta

Valvoimme eilen myöhään katsellen elokuvia ja sulatellen pakastinta. (Miksei pakastimen sulatus voi koskaan toimia niinkuin sen pitäisi, että sen voisi huoletta jättää sulamaan yksinään?) Uni olisi siis todella maistunut.

Aamuherätys oli kuitenkin taas aivan tutussa aikataulussa ja sisälsi tutut aamutoimet. Adela tuli herättelemään minua ensimmäisen kerran jo kahdeksan aikaan. Tassutteli vatsallani, kaulallani ja pääni päällä. Kiehnäsi ja naukui. Repi peittoa pois päältäni ja yritti syödä minut kaljuksi. (Adela syö aina hiuksiani. Argh.)

Sama toistui suurinpiirtein tunnin välein. Välissä Adela torkkui  joko peittoni alla tai tyynylläni. Yhdentoista aikaan kuitenkin luovutin, kun ymmärsin että nukkuminen olisi mahdotonta elleivät kissat saa ruokaa.

 Nousin sängylle istumaan, Adela kiersi minua ympäri, kehräsi ja maukui. Katselin kun Heron asteli rauhallisesti eteiseen, ja harkitusti köllähti matolle pötkölleen. Tässä hetkessä minulle ilmeni kissojen tiimityön luonne.

Heron oli nukkunut koko yön jossain muualla kuin makuuhuoneessa, ja tämä näky odotti minua.Valkoinen, kaunis pehmoinen kissa. Selällään. Tassut söpöisesti rinnan päällä ja aneleva katse silmissään.

Ai että ruokaa täytyisi saada?

Meillä siis aamupala hankitaan ehdottoman pettämättömällä tiimitaktiikalla. Adela hoitaa likaisen ja rasittavan työn, samalla saaden maineen kiusankappaleena, kun Heron iskee lopullisen niitin suloisella katseellaan ja pörröisellä vatsallaan.

Toimii.